Muutamien kuukausien aikana olen kiinnittänyt huomiota siihen, että yksi jos toinen maksaa samalla mitalla takaisin. Ikäänkuin pelaisivat tennistä. Aivan kuin lisäisi omaa oppiläksyään joka kerta takaisin lyödessään. Ja se tuntuu jotenkin ikuiselta peliltä, toki voihan siinä olla jotain erätaukoja, mene ja tiedä...
Antaessa samalla mitalla takaisin jättää ymmärryksen pois annetusta opista. Toimii mielestä, vanhoista tavoista / toimintamalleista, tai vain ajattelematta mitään. Automaatiolla.
Olemme eläviä olentoja. Joilla on vapaus valita. Ja silloinhan me saadaan myös valita se tenniksen peluu, tai pingpongin jos tennis on liian hidastempoista.
Pysähtyessään ajattelemaan mitä tilanteessa kuin tilanteessa oikeasti tapahtuu, alkaa näkemään / oivaltamaan asiat uudelta kantilta.
Voi ottaa syvän sisäänhengityksen, huokaista ulos. Tulla läsnäolevaksi ja kysyä itseltä, mitä minulle tässä opetetaan? Siirtyä, mielen uhri-ajatuksista 'miksi minä?', sydämeen. Avautua sille opille jota tarjotaan itsestä siinä tilanteessa. Kysyä itseltä, mitä rakkaus tekisi tässä tilanteessa?
Mitä rakkaus tekisi?
On mahdollista vapautua oppiläksyistä. Ottamalla vastuu omista teoista , sanoista, ajatuksista. Muuttamalla itseään, käytöstään. Oppimalla annetuista lahjoista, kohdalle osuneista elämänopeista. Ja antamalla anteeksi itselleen, tapahtumille ja muille.
Jokainen hetki annetaan mahdollisuus nousta syyllistämisestä ja uhriutumisesta valon ja rakkauden, kiitollisuuden tilaan.
Se on valinta.
Astua toisen saappaisiin ja ajatella miltä itsestä tuntuisi samassa tilanteessa. Erilaisia rakkauden pyyntöjä maailmassa on yhtä paljon kuin meitäkin on.
Anteeksiannon vapauttavan voiman ja ymmärryksen avulla voi lopettaa tenniksen sekä pingpongin peluun. Ja avautua rakkauden ja ymmärryksen kokonaisuudelle entistä laajemmin. Päästää irti.
Perusolemuksemme on valoa ja rakkautta, vaalikaamme sitä. Helppo valinta, minusta.
Rakkautta & iloa,
Ulrika
💜
♾️
Telegramissa pienempiä tekstejä useammin, liity valoisaan joukkoomme 🫧🤍🫧